le tsunami

silloin tällöin unohdan, että se on olemassa. vaikka pitäisihän minun tietää, kun asun tällaisella alueella. itse olen paikkani valinnut. ensin meri vaikuttaa harmaalta ja rauhalliselta. sitten käännän kasvoni mantereelle, ja yhtäkkiä meri hyökyykin selkääni vasten.

sitten kaikki aaltoilee, pyörtyilee. näen paljon kaikkea tuttua, mutta väärässä kontekstissa. enkä osaa enää yhdistää asioita. kaipasinpa niitä tai en, siinä ne nyt olivat, silmieni edessä, vaikken ollut edes varma, mistä kaikki tämä kumpusi.

kun puhelinkin oli vielä soinut, olin varma siitä. tämän tsunamin jälkimainingeissa velloisin vielä monta päivää.

la fuite

kun olin pieni, katselin usein merelle levottomin mielin. äitini taas mieli minusta rauhallista insinööriä, ja sulki minut sisätiloihin ja sisäpihoille.

ikkunastani silti näin horisontin, jota eivät rajanneet maa ja taivas, vaan sinisen harmaa vain muuttui jossain epämääräisessä kohdassa maidonharmaaksi, jättäen väliin pienen mahdollisuuden, raon, josta pääsi ulos. Äitini komensi minut aina pois saniaisten välistä ikkunalaudalta leikkimään muiden kanssa. harmaan eri sävyt unohtuivat vuosiksi, kunnes eräänä iltana derivoidessani ymmärsin yhtäkkiä, miksi olin niin usein katsonut hehkulamppuun, kunnes silmiin sattui, ja miksi minun täytyi toisinaan puristaa tuolin laitoja rystyset valkoisina ja tunnottomina, etten olisi lähtenyt lentoon.

seuraavana aamuna pakkasin pieneen nyyttiin kolme vihreää omenaa sekä paketin keksejä, joita vihasin. muutakaan ei näet ollut kaapissa. Surin hetken sitä, että jouduin jättämään kaikki cd-levyni kotiin, enkä enää koskaan kuulisi niitä, mutta suola tuoksui jo nenässäni, ja jalat olivat puutua silkasta jännityksestä. ravasin hillitöntä vauhtia pitkin kapeita jalkakäytäviä, juoksin niinkuin juostaan kuusivuotiaina alamäkeen, kun ei osata vielä tarpeeksi pelätä polvien hitaasti paranevia, kivuliaita suuria rupia. saavuin autioon hiekkarantaan ja naurahdin. oli samantekevää, että olin jättänyt levyni kotiin, paskat biisit soisivat päässäni joka tapauksessa.

otin kengät pois jalastani, sillä arvelin, etten voisi tulevaisuudessa tehdä niin kovin usein. hiekka oli kosteaa ja kylmää, eikä siinä ollut enää merkkejä kesästä. pisteli. kävelin erään rannassa kasvavan männyn luo, ja aloin veistää, vaikka tunsinkin syyllisyyttä vanhan puun vahingoittamisesta. pian käsissäni oli kaarnanpala. kaikki sujui suunnitelmieni mukaan.

aamupäivän aherrettuani minulla oli tarpeeksi kaarnan palasia kaarnalaivaan, ja ahtauduin luomukseeni. olin kastanut sen kristiinaksi, sillä laiva muistutti minua tädistäni, hieman kuivahkoa ja karheaa naisihmistä. matkassani omenat ja keksit purjehdin iltapäivään saakka, jolloin olin jo tyystin unohtanut derivoinnin. iltaan mennessä en keksinyt yhtään hyvää syytä pitää vihaamiani keksejä kyydissä, joten heitin ne yli laidan.

yöllä lauloin tähdille ja liotin sormenpäitäni meressä. joskus vuosien päästä sain maksaa tästä tavastani, kun hai söi etelänmerillä vasemman pikkurillini pään. lopulta unohdin äitini ja hän unohti minut, ja samana päivänä kaikki saniaiset ikkunalta kuolivat.

la village

kosteaa. lempeä, mutta samalla viileä tuuli on minua vastassa ulko-ovella. melkein unohtaneena uuden olinpaikkani, muistini saa hetkessä takaisin koko edellisen päivän. läksin kauppaan, teiden varsilla ei ole suojateitä. täällä niitä ei tarvita, vahinko on aina kuskin. minä en ole niin luottavainen.

kuulen moottorisahan äänen ja katson ympärilleni. en näe muita kuin lastenvaunuja työntävän naisen. äänen täytyy kuulua lahdelman toiselta puolelta, täällä äänet ja etäisyydet sekoittuvat. eilen luulin pystyväni kipuamaan läheiselle kukkulalle. minulle kerrottiin, että se on viiden kilometrin päässä.

myöhemmin päivällä lähden etsimään bussipysäkkiä, jolta pääsee lautalle ja toiseen kylään. hupppu päässä muistutan lännen elokuvien vierasta, joka karkotetaan revolvereilla. sade ropisee huppuun ja sytytän sätkän. sänki kasvaa.

l'erreur

toisin kuin muina päivinä, katsoin veteen ja käsitin yhtäkkiä näkeväni pohjaan saakka. Kauempana aallot heijastivat taivasta ja pilviä, mutta minä tuijotin herkeämättä pohjaa ja sen kasvustoa. maata oli myös pinnan alla.

Aina siitä lähtien, kun kuntauudistus oli heittänyt meidät tälle kaukaiselle luodolle, olimme eläneet kuten kykenimme. Hesarin toimittajia eivät juurikaan olleet kiinnostuneita siitä, ettei tälle kolkalle Suomea sijoitettu ainoatakaan terveyskeskusta, tai ettei luodolle kulkenut lossi kuin kerran kahdessa viikossa. Olimme yksissä tuumin sillä kannalla, ettei pääkaupunki-, tai liioin toimittajakeskeinen päätöksenteko ollut mistään kotoisin, ja että poliitikkojen olisi pitänyt olla edes hieman viitseliäämpiä työssään. Keskustan leikekirjaan turvautuminen oli typerä veto, katsoi sitä miltä kantilta tahansa.

Lossi oli varattu tavarakuljetuksille, eikä luodon väestö siis kokenut suurtakaan muutosta moniin vuosiin. Joskus syntyi uusia lapsia, ja joskus joku katosi. Kadonneiden arveltiin yrittäneen uida mantereelle, mutta katosipa joskus jonkun vihamieskin, eikä juttuja vaivaantunut kukaan tutkimaan.

vuosikymmenten saatossa yllättävän moni oli alkanut runoilemaan. Suurin osa runoista oli huonoja, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, sillä niitä ei voinut lopulta kirjoittaa mihinkään, paitsi vanhojen hesarien sivuille, jotka nekin päätyivät lopulta nuotion sytykkeiksi. Kukaan ei jaksanut enää ihmetellä, miksi lossi toi kaksi kertaa kuukaudessa kaikki kahden viikon hesarit, sekä laatikollisen turun sinappia. Turun sinappia kukaan ei suostunut syömään, sillä se valmistettiin Ruotsissa, vaikkei siitäkään kukaan voinut olla varma. Toisaalta, ainakaan Hesari ei ollut kertonut mitään sen vastaista.

Runoilijoiden tavoin olin ottanut tavaksi katsella taivasta, sillä se oli paitsi hartaan näköistä, myös turvallista, sillä luodolla ei oltu katsottu toisia silmiin enää vuosiin. muistelin akvaariotani vanhassa kodissani ja mietin, oliko kukaan muistanut ruokkia kaloja.

tunsin meren silakoiden kutsun, ja katsoin alas. kalanpoikaset näkyivät pinnan tuntumassa. vanha veneenrunko pohjassa. Pohjassa. Haukkasin ilmaa keuhkoihini, ja lähdin kävelemään. Pääsin toiselle puolelle kahdessa kymmenessä minuutissa.

je reviendrai

meri on niin erilainen, se tuoksuu ilmassa, vaikka olen sisämaassa peltojen ympäröimänä.

on kosteaa ja kylmää. sisälläkin, vaikka luulin, että täällä olisi lämmin. ihmiset ovat lämpimiä ja lähellä. vaikka elämme samalla rannalla, näemme harvoin. aika ei kuitenkaan erota meitä kovin kauaksi. lähetämme pullopostia, joka löytää aina vastaanottajansa.

maa laskee mereen, jota menemme yhdessä katsomaan. kotini on vain kulman takana, toisessa korttelissa, jota hän ei ole nähnyt.

ja vain vähän aikaa, istumme saman illallisen ääressä ja kuuntelemme samaa konserttia. hän lähettää minulle postia ensi viikolla. halvassa olutpullossa.

l'oiseau

olin hullu lokki! nnnn,,,, noin ! yhtäkkiä vain, syöksyin alas, lähemmäs lähemmäs lähemmäs, väistin vedenpintaa vain nanomillien etäisyydeltä. silakoita, vain silakoita jahtasin!

ja jos joku sanoo nyt, etteivät lokit syö silakoita, minä sanon, että PYH! tämä poikapa söi silakoita juuri silloin kun sitä huvitti. ja jos nyt sattuisi olemaan niin, etteivät silakat sovi lokin nokkaan tai ne elävät liian syvällä, minä sanon että PAh! koska kuka kumma oikeasti tuntee minun nokkani, tai silakkaparvet, joita hamuan? niin, kuka?

olin siis hullu lokki! päässäni huusi sunnuntaisin joku ääni, joka kuulosti omaltani, muttei ollut kuitenkaan hallinnnassani. siksi olin hullu lokki. ääni huusi kovaa PaPrika! ja joskus se halusi, että olisin lentänyt aurinkoon, tai jonnekin edes, kummiin paikkoihin, joihin minulla ei ollut pääsyä. Monina päivinä olin varsin sosiaalisella päällä. Ystävystyin valtatierekkojen ja suurien päämäärättömien koiralaumojen kanssa. kOOIRAlaumat olivat karanneet omistajiltaan. kaikilla oli omat , hyvät syynsä.


räpyttelin siipiäni huimasti, ei sillä, että sitä olisi tarvinnut liiemmin ajatella. ajattelin silti. se sai oloni metafyysiseksi. sillä kaverit! mitä olisin muka ollut, jos en olisi osannut lentää? hyvä on, on myös sellaisia lintuja, jotka liikkuvat jaloillaan, lentämättä, mutta olen sentään lokki! lokki,hyvät ihmiset! ja tällaisia filosofisia lokkeja ei lentele Aivan joka taivaankannen yllä. tai alla. merenpinnan yllä.

merenpinta vaihteli väriään, , , kyllä vain.. mutta taivas ei. silti meri heijasti taivasta. mystiset asiat eivät kuitenkaan vaivanneet minua, sillä olinhan hullu. lululul. ääntelin kuin lokki, niinpä kaikki eivät arvanneet, että olin hullu. minuun täytyi ensin tutustua. minulla oli petollinen ulkokuori.

aloin juoda espressoa ja katsoa joka ilta kymmeneltä big brotheria. silloin koiralauma lakkasi kutsumasta minua lokiksi. he kieltäytyivät. ne rakit. nerakitnerakit