la fuite

kun olin pieni, katselin usein merelle levottomin mielin. äitini taas mieli minusta rauhallista insinööriä, ja sulki minut sisätiloihin ja sisäpihoille.

ikkunastani silti näin horisontin, jota eivät rajanneet maa ja taivas, vaan sinisen harmaa vain muuttui jossain epämääräisessä kohdassa maidonharmaaksi, jättäen väliin pienen mahdollisuuden, raon, josta pääsi ulos. Äitini komensi minut aina pois saniaisten välistä ikkunalaudalta leikkimään muiden kanssa. harmaan eri sävyt unohtuivat vuosiksi, kunnes eräänä iltana derivoidessani ymmärsin yhtäkkiä, miksi olin niin usein katsonut hehkulamppuun, kunnes silmiin sattui, ja miksi minun täytyi toisinaan puristaa tuolin laitoja rystyset valkoisina ja tunnottomina, etten olisi lähtenyt lentoon.

seuraavana aamuna pakkasin pieneen nyyttiin kolme vihreää omenaa sekä paketin keksejä, joita vihasin. muutakaan ei näet ollut kaapissa. Surin hetken sitä, että jouduin jättämään kaikki cd-levyni kotiin, enkä enää koskaan kuulisi niitä, mutta suola tuoksui jo nenässäni, ja jalat olivat puutua silkasta jännityksestä. ravasin hillitöntä vauhtia pitkin kapeita jalkakäytäviä, juoksin niinkuin juostaan kuusivuotiaina alamäkeen, kun ei osata vielä tarpeeksi pelätä polvien hitaasti paranevia, kivuliaita suuria rupia. saavuin autioon hiekkarantaan ja naurahdin. oli samantekevää, että olin jättänyt levyni kotiin, paskat biisit soisivat päässäni joka tapauksessa.

otin kengät pois jalastani, sillä arvelin, etten voisi tulevaisuudessa tehdä niin kovin usein. hiekka oli kosteaa ja kylmää, eikä siinä ollut enää merkkejä kesästä. pisteli. kävelin erään rannassa kasvavan männyn luo, ja aloin veistää, vaikka tunsinkin syyllisyyttä vanhan puun vahingoittamisesta. pian käsissäni oli kaarnanpala. kaikki sujui suunnitelmieni mukaan.

aamupäivän aherrettuani minulla oli tarpeeksi kaarnan palasia kaarnalaivaan, ja ahtauduin luomukseeni. olin kastanut sen kristiinaksi, sillä laiva muistutti minua tädistäni, hieman kuivahkoa ja karheaa naisihmistä. matkassani omenat ja keksit purjehdin iltapäivään saakka, jolloin olin jo tyystin unohtanut derivoinnin. iltaan mennessä en keksinyt yhtään hyvää syytä pitää vihaamiani keksejä kyydissä, joten heitin ne yli laidan.

yöllä lauloin tähdille ja liotin sormenpäitäni meressä. joskus vuosien päästä sain maksaa tästä tavastani, kun hai söi etelänmerillä vasemman pikkurillini pään. lopulta unohdin äitini ja hän unohti minut, ja samana päivänä kaikki saniaiset ikkunalta kuolivat.