les pieds dans l'eau

Mieleeni tulee vain lyhyitä välähdyksiä. Bussimatkasta, jolla laulettiin, lattianpesuaineen hajusta torstaisin, aukeavan lukon äänestä ulko-ovessa. Kaikki oli erilaista ja nyt niin kaukana. Raaputan kynnelläni vanhan sohvan päällystä ja hengitän olohuoneen tuttua tuoksua. Tämä ei ole sitä samaa, tarvitsen muutosta.

Kaksi kotia on hankala yhtälö. Oleskellessa toisaalla kaipaa samalla toista. Pitäisi valita tai sitten jakaa vuodet kahtia. Rakkaat eivät ymmärrä, mutta jalkani tuntuvat nyt liian keveiltä, lähden kohta lentoon tai juoksen perille saakka. Televisio-ohjelmissa on tekstit. Ne saavat minut vain kaipaamaan mauttomia dubbauksia.

Olen jopa oppinut pitämään lentokoneista. Minulle ne tarkoittavat määränpäätä. Lentokoneet eivät ole matkustamista, vaan lähiliikenteen busseja, jotka vievät aina kotiin. Ja joillakuilla ei ole ensimmäistäkään.

Seisoin yli kaksi vuotta sitten rannalla jalat nilkkoja myöten merivedessä, joka oli lämmintä. Vaikka oli jo syyskuu. Kuin olisi seissyt jalat nilkkoja myöten seikkailussa ja rajattomissa mahdollisuuksissa. Ranta on meren reuna, ja aina jossain törmää uudestaan reunaan. Uuteen reunaan.

Kaipaan mahdollisuutta.