c'est à moi, ca

taas tässä samassa paikassa, mökkirannassa. minun rannassani. ja tuossa on laiturini. laiturilla on hyvä seisoskella kädet taskuissa. ei tarvitse miettiä, mihin suuntaan lähtisi, kun ei ole montaa suuntaa, minne mennä. joko laiturille tai laiturilta pois. siten jää ajatuksille enemmän tilaa vaeltaa.

viime viikolla laitoin veteen punaisia poijuja. nyt vesikin on omaani. kuin pieni oma lammikko suuressa järvessä. en kaipaa muita omaan lammikkooni. naapurilaiturin lapset veneilevät aina, missä sattuu.

tämä maisema on minun, ja minun muistissani. tosin viime vuonna se muuttui, kun vastarannan maatila myytiin, ja pellot pistettiin pakettiin. nyt sen pihalla on muovinen lasten keinu ja seinällä lautasantenni. jos katselen vain rannan toista puolta, voin jälleen vakuuttua siitä, ettei täällä mikään ole muuttunut sitten lapsuuteni.

vein vanhat lautapelit mökiltä kaupunkiin. siskon lapset hävittäisivät kuitenkin kaikki pelinappulat.

avant que

hetki ennen sadetta. kun ei ole vielä aivan varma siitä, sataako, vai ei. pisaroita tippuu harvakseltaan, eikä niiden äänistäkään voi olla varma. itseasiassa se ei ole hetki, vaan tunne. silloin terästää kaikki aistinsa ja vain kuuntelee. unohtaa itsensä.

kun hengittää sisään sitä ilmaa, ei tarvitse enää ikinä hengittää ulos, sillä siinä on kaikki. sen haluaa säilyttää aina, sillä mitään muuta ei enää koskaan tarvitse.

mutta ruumis ei kuuntele, vaikka haave on saavutettu. se vaatii uutta ilmaa, se käskee päästämään vanhan ulos. aina uudestaaan. ja hetki on menetetty, jokainen niistä. petettynä, uudestaan ja uudestaan, aina uskoen siihen hetkeen. ja se hetki on aina.

merde

niinkuin ikinä olisi pakko välittää. vaahto on kuitenkin eri juttu tiskialtaassa kuin rannalla, kaikki riippuu kontekstista. on ihan okei, jos vessanpöntössä kelluu paskaa, mutta annas, kun samaa tavaraa löytyy samassa muodossa soutuveneen airon vierestä. naurattaako?

onhan se meidän helppo sanoa, kun on millä mällätä, mutta toisin se vaan on venäjän maalla. niillä kun ei ole varaa olla ympäristöystävällisiä. meillähän on. toisaalta, ei me vaan viitsitä.

joskus on vaan niin raskasta kantaa harteillaan koko tuota paskaa. saati sitten katsella sitä muiden harteilla. jos otan vain perhoshaavin ja..?

kenen syytä kaikki edes lopulta on? ja onko mitään hyötyä syyllisten etsimisestä, kun vain toiminta auttaa?

mikä edes kestäisi?