ihan mitä vaan

ennen panikoin kovasti.

panikoin muutoksesta. panikoin päämäärättömyydestä. panikoin rakkaudesta ja panikoin rakkaudettomuudesta. väärästä ja oikeasta.

panikoin, koska en tiennyt, mitä on tulossa. nyt minusta tuntuu, että tiedän vähän liiankin hyvin, mitä on tulossa. unelmille ei ole tilaa, ei uusille suunnitelmille, ei seikkailulle tai jännitykselle.

kaikki mitä voi olla, on nyt edessäni, ja niistä palikoista pitäisi sitten rakentaa jotakin. mieluiten hienoa, ainutlaatuista, omannäköistäni ja kestävää. mutta entäs, jos jään vain tuijottamaan palikoita, haluamatta edes koskea niihin?

enkä saisi valittaa tai olla ahdistunut. kaikki sanovat, että palikkani ovat paljon hienommat, kuin monen muun. miksi en vain osaa innostua niistä. (ei kysymysmerkkiä, en halua tietää)

ehken koskaan halunnutkaan oikeita palikoita. halusin vain kuvitella ne.

haluan kuvitella edelleen. haluan haaveilla.
havet. niinkuin meri.

eikä rakkaudellakaan ole väliä. olen varmaan kääntynyt jossain risteyksessä väärään suuntaan.
sillä täytyyhän rakkaudella olla väliä?