uponnut järvi

pour toi, bizarrement

2008-03-16T03:17:00.003+02:00

Kävimme vuosi sitten kahvilla. Olit unohtanut nostaa käteistä ja minä maksoin meidät molemmat. Sinä olit hermostunut ja minusta hiukseni olivat liian takussa.

Viime kesänä pyöräilin ja poltin tupakkaa. Sinä ahdistit minua, mutta sinusta olin boheemi harrastuksineni. Minä pysyin hiljaa ja toivoin, että ymmärtäisit pitää minusta kiinni.

Keskellä yötä vastaan, kun soitat. Sillä soitat vain, kun ei ole enää muita ja on liian myöhäistä, eikä enää vastuuta mistään. Tiedän, että seuraavana päivänä en saa soittaa takaisin.

Ystävieni ei tarvitse enää kysyä, miksi olen toisinaan allapäin. Monet pitävät sinua kusipäänä.

Minä olen onnellinen lähinnä silloin, kun unohdan.

Hyvää vuosipäivää.

rappel-moi

2007-05-06T01:20:00.000+03:00

katson sinua, kun kuvittelen, ettet huomaa. jokaisella eleelläni on merkitys. tai merkityksettömyys. sinä voit käyttäytyä, kuten aina. aivan tavallisesti ja nauraa muiden jutuille.

pysyttelen hiljaa ja lamaannun.

kaikki on aivan kuin vuosi sitten. minä en ole muuttunut, ihmiset ovat vain vaihtuneet.
kävelen ympyrää. tähyilen olkani yli. tarkistan kännykän viidettä kertaa, vaikkei siellä ole koskaan ollutkaan mitään odottamatonta. toivon vain, että olisi. toivon, etten ole vain kuvitellut kaikkea. ja kävelen ympyrää.

sanoit kerran, etten kuvittele.

luen tekstiviestit moneen kertaan ja tartun jokaiseen kommenttiin. kaikkien mielipiteellä on merkitys. jokaisella liikkeelläsi on merkitys. pohdin, onko minulla merkitystä. minulla ei ole enää valtaa.

en voi liikkua, kun katsot minuun.

vihaan sinua, koska olet vienyt minulta hallinnan. vihaan itseäni, koska annoin sinun viedä sen.

aamupäivisin viha tuntuu liian voimakkaalta sanalta.

iltaisin tuijotan ulos metron ikkunasta, etkä soita takaisin.

ja kaikki on taas kuin vuosi sitten. kadotin kai jotain tai päästin vahingossa irti.

la vérité

2007-02-06T00:45:00.000+02:00

vesi on viileää, muttei liian. tunnen oloni kevyeksi, eikä rannalla tuule juuri nimeksikään.
kaikki tuntuu täällä kovin aineettomalta.

kahlaan pidemmälle ja lopulta sukellan. jätän tuulettoman rannikon ja yötaivaan.

en tiedä, onko kesä vai talvi. en tiedä missä olen, mutta tiedän, että on yö. tai ehkä kaikki on vain loppu.

jokin muuttuu kuitenkin. ehkä minulla on vielä toivoa. sukellukseni alkaa ensin varovasti. vesi on kirkasta, ja kuun valossa näkee uida. pintavesissä. sukellan pidemmälle, on hiljaista. kaikki nukkuvat. ainakin toivon, että on joku, joka nukkuu.

sukellan pimeyteen, josta ei näe enää pinnalle. siellä on lämpimämpää vettä, eikä minua pelota.

yhtäkkiä huomaan, että olen sukeltanut aivan liian pitkään. olen pimeässä, enkä tiedä, missä suunnassa pinta on.

ymmärrän, että tämä ei ole unta. vaikka toivoin, ja kaikki näytti siltä. minut on petetty.

todelliset ihmiset eivät voi sukeltaa niin kauas kuin tahtovat.
todelliset ihmiset voivat vain toivoa löytävänsä kotiin, kun eivät tiedä, missä ovat.

lâche!

2007-02-02T00:53:00.000+02:00

jää tuli vihdoin. meri sai vihdoin kaipaamansa lepohetken.

Ei talvessa ole mitään järkeä, jos merenlahti ei jäädy. Mistä sitten tietäisin, että on kevät?
On paljon asioita, joille en voi mitään. Tapahtumia, jotka muotoutuvat ja vaikuttavat kysymättä minulta ensin. Olen tiennyt sen kauan. Ahdistunut siitä, että kaikki langat eivät ole käsissäni.

Vasta, kun päästää irti, voi hengittää vapaasti.

Kun päästää irti, voi vaikka kävellä vetten päällä ja luottaa siihen, että jää kantaa.

Kannathan? Minä lupaan kävellä ihan itse.

ihan mitä vaan

2007-01-30T22:56:00.000+02:00

ennen panikoin kovasti.

panikoin muutoksesta. panikoin päämäärättömyydestä. panikoin rakkaudesta ja panikoin rakkaudettomuudesta. väärästä ja oikeasta.

panikoin, koska en tiennyt, mitä on tulossa. nyt minusta tuntuu, että tiedän vähän liiankin hyvin, mitä on tulossa. unelmille ei ole tilaa, ei uusille suunnitelmille, ei seikkailulle tai jännitykselle.

kaikki mitä voi olla, on nyt edessäni, ja niistä palikoista pitäisi sitten rakentaa jotakin. mieluiten hienoa, ainutlaatuista, omannäköistäni ja kestävää. mutta entäs, jos jään vain tuijottamaan palikoita, haluamatta edes koskea niihin?

enkä saisi valittaa tai olla ahdistunut. kaikki sanovat, että palikkani ovat paljon hienommat, kuin monen muun. miksi en vain osaa innostua niistä. (ei kysymysmerkkiä, en halua tietää)

ehken koskaan halunnutkaan oikeita palikoita. halusin vain kuvitella ne.

haluan kuvitella edelleen. haluan haaveilla.
havet. niinkuin meri.

eikä rakkaudellakaan ole väliä. olen varmaan kääntynyt jossain risteyksessä väärään suuntaan.
sillä täytyyhän rakkaudella olla väliä?

la maison à moi

2006-10-02T01:45:00.000+03:00

rakennan taloni kivestä, kuten muinaiset pyramidit. pyramidit kestävät pitkään, joku muu on testannut asian jo puolestani. jos rakennan kivestä, se kestää. kun mikään muu ei täällä tunnu pysyvän paikoillaan.

tai no pysyy. vaikkapa meri, joka erottaa minut ja sen, kenen luota lensin kuukausi sitten viimeisen kerran pois. lentokoneessa itkin, ja tuntematon mies tarjosi minulle omenakeksin.

opiskelupaikkakin pysyy. ja minä pysyn koulussa, koska juuri tällä haavaa en halua tietää, mitä ulkopuolella on.

koti pysyy. ainakin niin kauan, kun maksan vuokran.

haluan rakentaa taloni kivestä, mutta työvoima maksaa nykyään liikaa. haluan pois, mutten uskalla enää liikkua.

joskus rohkeus voi olla pahasta. nimittäin silloin, kun sattuu ja jäljelle jää muisto sekavasta keskustelusta aamuisella juna-asemalla. enkä ole edes varma, ymmärsikö se minua.

qqc qui n'existe pas

2006-07-26T00:11:00.000+03:00

- hiekka on jo kylmää. onko nyt jo muka syksy?
- tuuli on ainakin kylmä.
- meri ei näytä enää yhtään kesäiseltä.
- eihän se ikinä näytä illansuussa. sitäpaitsi nyt on pilvistä.

- onko sulla kylmä?
- ei ... kai. mulla on tää huivi mukana.
- no laita se kaulaan.
- ei täällä oo vielä niin kylmä.

- mikset sä sano koskaan mitään?
- sanonhan mä
- no mut mielipiteitä
- ..
- onko sun kylmä?
- ei.

- musta tuntuu, kuin mä olisin tyhjä.
- haluutsä mun takin?

l'hiver

2006-07-17T14:36:00.000+03:00

kun katson olkani yli, en näe muuta kuin huoneen vastakkaisen nurkan. sen, jossa ei ole tietokonetta.

ajallisesti olkani yli katsoessa näen viime talven, jolloin kaikki oli niin erilaista. viime talvi oli eri paikassa, eri ihmisten kanssa, erilaisen tulevaisuuden kanssa. tai silloin tulevaisuutta ei ollutkaan, ei sellaisena, kun se on nyt.

minä alan suunnittelemaan taloja. jään maakravuksi. suunnittelen asumuksia ja tiloja, joissa eletään.
niitä paikkoja, joista lähdetään, ja joihin palataan. seikkailut ovat ulkona merellä.

milloin minulle näin kävi?

milloin elämääni tuli jotain konkreettista? pysähdyinkö minä?

revenu

2006-07-12T01:28:00.000+03:00

joskus ajattelin, että meri yhdistää meitä. että kahlaisin polviani myöten meren rannassa ja muutamaa viikkoa myöhemmin sama vesi koskettaisi hänen jalkojaan maapallon toisella puolella. vaikka eihän vesi niin nopeasti kierrä. mutta ajatus lohdutti.

lennettyään erinäisten vesi- ja maamassojen yli hän palasi tänään maankamaralle, sille samalle, jolla itsekin kävelen. jaloistani erottuu hiekan, hien ja suolaveden haju, olen kävellyt pitkään siirtäen ajatukseni muualle onnistumatta siinä kovinkaan hyvin. eikä paluun ajattelu ole ainoa asia, jossa epäonnistuin.

epäonnistuin meissäkin, eikä nyt ole enää mitään meitä, eikä meitä yhdistä mikään, ei meri eikä manner.

hän soittaa myöhään, kun en enää kävele. hän puhuu syyllisyydestä, katkeruudesta ja tyhjyydestä. hän kaipaa omaa mertaan. minäkin kaipaan omaani, mutta en mainitse sitä.

haluan kahlata taas siinä meressä joka oli vielä puoli vuotta sitten. mutta meri on pelkkä suolainen vesimassa.

ce qui reste

2006-06-22T00:04:00.000+03:00

on mennyt kummaksi tämä elo. pääsykoerumban jälkeen ei huvita mikään muu kuin norjalainen musiikki, joka muistuttaa viime lokakuusta. oikeastaan voisi tulla jo syksy, kun helteistäkään ei oikein nauti työpaikan sisuksissa.

tässä sitä ollaan, välitilassa, ei saisi toivoa, eikä muistella menneitä, vähän voi ehkä odottaa. tuloksia vaikka, jos uskaltaa. oikeastaan jäljellä olen vain minä. ja sitten jos vielä joku kertoisi, kuka se sellainen tyyppi on. sellainen vain, joka ajattelee usein meduusoja ja meren syvänteitä, joissa on hädintuskin valoa. kuka kertoo mulle, mitä on oikeasti jäljellä?

ei kai tämmöisistä ihmisistä voi tulla arkkitehteja? jos rakentaisin sitten vaikka akvaarioita? sellaisia, joiden lasit ovat 30 senttiä paksut, kuin nizzan isossa merimuseossa. bra.

il n'y a que moi

2006-05-04T00:40:00.000+03:00

eikö olekin kummallista. vaikka kuinka yrittää ajatella ja kirjoittaakin ajatuksiaan, kertoa niitä muille, ei niistä seuraa mitään. mitä oikeastaan tarkoittaa "ajatus on tärkein". eihän se voi olla, eivät ajatukset muuta mitään. teot muuttavat. ja minä vain istun.

Kuka tulee pyytämään minua tekemään jotain, tekemään jotain niille ajatuksille, tekemään jotain ajatusteni mukaan? Kuka?
- Ei kukaan. Kukaan ei tule. Minun täytyy itse oivaltaa ja toimia. Nimenomaan täytyy. Miten voi toimia, kun on vain yksi ja pienikin vielä?

Minä vain istun, istun ja ajattelen. Enkä tee maailman hyväksi mitään.
Ei minulla niinkään väliä, peli on jo menetetty, mutta maailma kaipaa apua. Apua eikä ajatuksia.

Miksi pitää aina tuntea huonoa omaatuntoa? Miksi minun, kun ei kukaan muukaan tunnu ottavan ongelmaa omakseen?

Minun aikani ei riitä, ja muilla sitä tuntuu olevan liiaksikin. Ja sitten kun on aikaa, katson merelle ja toivon ja ajattelen.

Nyt kaikki on kiinni vain minusta. Tästä eteenpäin.

panne de courant

2006-05-01T23:42:00.000+03:00

unohdin.

onko jotain muutakin olemassa? jotain oli, mutten enää muista. jokin osa elämässäni, joka vain painui pohjaan, ehkä lämpöliikkeen johdosta. en kaivannut sitä lainkaan.

ja nyt ajattelen eri tavalla kuin ennen, mieleni on muuttunut. virnistelen hylkeille ja annan jokaiselle lokille nimen sitä mukaa, kun ne kirkuvat ja tonkivat roskia.

lautaltani katselen laineita, joilla aurinko ja pilvet välkkyvät ja mietin, onko vesi liikkeessä sivu- vai pystysuunnassa.

kun aurinko osuu silmään, täytyy siristellä ja silloin maailma näyttää eriltä.

la vie, la vraie

2006-03-16T23:21:00.000+02:00

kun ei ole lukijoita, voi vaihteeksi heittää ihan läpällä. siitä, mitä todella tapahtuu. (vaikka kukapa siitä sitten tietäisi)

kun herää viimeisenä mahdollisena iltana tekemään ruotsin abitreenejä, ei voi kuin syyttää itseään siitä, ettei ole tehnyt mitään kirjoitusten eteen koko lukulomalla. yritä siinä sitten selittää vanhemmille, että "mun arvot on nyt vaan vähän toiset kun teidän". oikeasti ei vain huvita, mutta voihan itsensä viihdyttämisenkin lukea arvoksi.

omassa (siis vuokratussa) asunnossa voi laskea askeleet tietokoneelta keittiöön ja rikkinäiselle wc:n ovelle. kahva on irti. ja mauttoman sinisellä kaakeloidussa tilassa on vähän liikaa liikettä itseni lisäksi. nurkissa juoksevat pikkuiset eliöt, jotka varmasti viihdyttivät jo edellistä asukkia ja wc-pönttö täytyy osata vetää oikealla tapaa, ettei mikään posliiniosa mene sijoiltaan. onneksi kaikki riippuu nyt vain minusta. saan keittää itse kahvini.

vanhassa benettonin paidassa sovin tähän osaan kaupunkia kuin nenä päähän. en tarvitse olohuonetta, kun ystävien kanssa voin kansoittaa lähikahvilan tuolit ja tupakoida sisällä. kun se nyt vielä on luvallista. sittenhän on hyvä lopettaa, kun vaihtoehtona kuumalle kahvikupilliselle on vain savuisa pakkasilta.

teen kaikkea muuta kuin mitä pitäisi, mutta konditionaali onkin aina ollut ystäväni. oppii sitä ruotsia kentinkin voimalla.

l'autre

2006-03-02T00:01:00.000+02:00

toinen on merimiespuvussa ja toinen blondi.
blondi sanoo, että sitä oksettaa. ei se merimiespuku, vaan se tilanne.

toinen kysyy, mikä kiire sulla muka on muuttaa pois. toista itkettää, muttei sano mitään. ei ole kiire, on vain pakko.

toinen kääriytyy huopaan ja kysyy toiselta, jolla on kiharat hiukset: sä oot varmaan onnellinen. toinen myöntää, vaikka valehtelee. kiharat hiukset eivät pysy paikallaan.

joku toinen kadotti villasukkansa juuri, kun tarvitsi niitä eniten. ei siksi, että olisi ollut niin kylmää, mutta tänään esineiden kadottaminen surettaa enemmän kuin koskaan.

toisen kanssa voi kuunnella jazzia ja toinen osaa soittaa trumpettia. molempia voi kuunnella, eikä kummankaan kanssa puhua.

la lettre à Mathilde

2006-02-28T01:59:00.000+02:00

Rakas sisko,

Täällä kaikki on niin selkeää ja avaraa. Vihdoin tunnen olevani paikassa, joka toivottaa minut tervetulleeksi. Ei riemuiten ja kirkkain silmin, vaan olemalla vain siinä, paikallaan. Harmaista aamuista, jopa kokonaisista päivistä olen löytänyt mielenmalttini ja lopulta kyvyn iloita. Värit täällä ovat harvoin puhtaita, mutta murretuista sävyistä kauneimpien löytäminen on niin paljon palkitsevampaa kuin valmiin ilotulituksen katseleminen. Havaitsemasta olen siirtynyt tuntemaan.

Istuin eilen koko aamupäivän rannalla, enkä suinkaan ottamassa aurinkoa. Olin ottanut J:n mukaani, ja hän kahlaili rantavedessä, onnistuen lopulta kastelemaan housunlahkeensakin. Ilma oli kostea, ja tuulikin jonkin verran, eikä ranta houkutellut muita lisäksemme. En tiedä, milloin viimeksi tunsin sellaista mielenrauhaa kuin laskiessani laineita, jotka hiljaksiin osuivat rantaan. En ole missään nähnyt yhtä leveää horisonttia, joka jatkuisi yhtä pitkälle vaatimatta minua katsomaan, mitä sen takana on.

Lähden tänään taas J:n kanssa retkelle. Hän jaksaa aina keksiä minulle tekemistä, aivan kuin pelkäisi, etten jonain päivänä enää tulisi katsomaan vain häntä. Pidä huoli itsestäsi, sisko.

Sinun,

-C.

ps. Tuhannet kiitokset kortista! Sen saapuminen niinkin kaukaa herätti suurta kiinnostusta koko naapurustossa. Kerro H:lle rakkaita terveisiä puolestani.

calme

2006-02-21T03:09:00.000+02:00

kun pimeässä talvi-illassa tanssii tietä pitkin kotiin, voi olla varma, että jokin on erilailla.

kun saa aamulla postissa cd-levyn täynnä tuntematonta musiikkia, jonka ei-niin-tuntematon on suomentanut erivärisille paperiliuskoille, tietää, että loppupäivä voi olla jotain muuta kuin yleensä.

kun loskassa nauraa ystävän kanssa kävellessä kokoukseen, jossa voi lakata kynsiä keskustellessa tärkeistä asioista, niin mielikin voi paremmin

kun rikkoo tupakkalakon viidennen kerran kahden viikon aikana, on jo helppo nojata rapattuun seinään ja antaa olla

kun saa tekstiviestin illalla aivan liian myöhään, jotta se voisi olla kukaan muu, tietää tasan tarkkaan, miksi lentää huhtikuun alussa saksaan.

kun sitten menee aivan liian myöhään nukkumaan, voi vielä kuunnella sen levyn kerran läpi

la fonde de l'étang

2006-02-15T01:27:00.000+02:00

kuin olisi ihaillut poutaisen utuista taivasta, ja myrsky noussut selkäni takaa. minut petettiin, vaikka ketäpä olisin voinut syyttää sään vaihteluista. niin mitätön olo, kun mitään ei voi tehdä.

olenko kiittämätön aamulle, jos illalla masennun?
on helpompi kiroilla ranskaksi.

putain.

mon ami et moi

2006-02-04T01:54:00.000+02:00

se ei sano mitään, vaikka varmaan haluaisikin. hellyydenosoituksena se tuo vaniljajäätelöä vadelmahillon kanssa ja vie autolla kauppaan, vaikka asuu liian kaukana, jotta palveluksen voisi laskea pieneksi, tai edes kohtuullisen kokoiseksi. Leikin, etten ymmärrä ja käytän tilaisuutta ja tyyppiä hyväkseni.

se nauraa humalaisille kavereilleen, koska olen samassa huoneessa, eikä muka alennu samalle tasolle. Pyörin tietokonetuolilla ja pidän huolen siitä, että vilkaisen huoneen poikki aina välillä ja kuitenkin tarpeeksi harvoin. Minua ei voi syyttää mistään.

Jos flirttaan sen kavereiden kanssa, se ei ole millänsäkään, mutta painuu silti keittiöön kahvia keittämään. ei se sitä itselleen keitä, vaan minulle, mutta juo lopulta aina itsekin. Se muistaa, miten juon kahvini, ja käyttää nimeäni kysyessään kupin väriä. se kertoo minulle elämästään, ja minä kerron jotain, jonka voi tulkita miten vain.

Kun muut tekevät lähtöä baariin se katsoo minua kysyvästi, vaikka tietää, etten tule. Se luulee, että lähden kotiin huonon seuran takia, minä sanon, että se johtuu baarin sijainnista. Oikeasti pelkään paljastumistani. Jos se juo, se voi puhua, ja silloin täytyisi minunkin. hyvästelen kaikki rapun oven edessä, ja se heilauttaa minulle kättään niinkuin kaverille, kuten aina.

toivon, ettei mitään oikeasti olisi. kaikki muut sanovat, että on. se Oikeasti on niin ujo, ne sanovat. Minä toivoisin, että se olisi oikeasti Ystävä.

l'île

2006-01-29T14:01:00.000+02:00

bussissa voi puhua saaresta ja saarelle perustettavasta koulusta. Se on vanha puukartano, eikä kellään ole mitään hätää, sillä saarella on rajat. Se on pieni maailma, jonka voi oppia tuntemaan läpikotaisin. Mitä vähemmän ympäristössä on tutkittavaa, sitä enemmän ajatuksia siihen voi upottaa. Saari on oma valtakunta, pieni ahvenanmaa, jolla kaikki lait eivät päde, ja omia voi säätää jos on tarvis.

ongelma: jos maailma ei vaikuta saareen, on saaren vaikea vaikuttaa maailmaan.

eskapismi on niin mukava harrastus, joskin nykyään hankala sellainen.
elokuvissa käynti on helpompaa.

je risque tout

2006-01-24T01:28:00.000+02:00

on varmaankin vaarallista kulkea ympäriinsä, kun melkein räjähtää sisältä. hengitys kulkee kivuliaasti, mutta nautin siitä kivusta. tiedän, että ajatuksetkin ovat vääriä, mutta niitä ei voida tuomita, kun niistä ei puhu. eikä sillä muutenkaan ole mitään väliä, sillä ajatukset voi lukea kasvoilta. olen pettäjä jo ennen kuin edes ehdin tehdä mitään.

hymyilen ja tunnen tyytyväisyyttä. minua ei voi kukaan muu tuomita, olen yrittänyt sitä jo itse. syyllisyys vain valuu minusta pois. välillä tunnen etäistä sääliä. koko ajan en tunne itseäni.

voin olla maailman onnellisin pettäjä. petturimainen petturi.
ja meille pettureille karkaaminen on paras vaihtoehto.

les pieds dans l'eau

2006-01-19T00:38:00.000+02:00

Mieleeni tulee vain lyhyitä välähdyksiä. Bussimatkasta, jolla laulettiin, lattianpesuaineen hajusta torstaisin, aukeavan lukon äänestä ulko-ovessa. Kaikki oli erilaista ja nyt niin kaukana. Raaputan kynnelläni vanhan sohvan päällystä ja hengitän olohuoneen tuttua tuoksua. Tämä ei ole sitä samaa, tarvitsen muutosta.

Kaksi kotia on hankala yhtälö. Oleskellessa toisaalla kaipaa samalla toista. Pitäisi valita tai sitten jakaa vuodet kahtia. Rakkaat eivät ymmärrä, mutta jalkani tuntuvat nyt liian keveiltä, lähden kohta lentoon tai juoksen perille saakka. Televisio-ohjelmissa on tekstit. Ne saavat minut vain kaipaamaan mauttomia dubbauksia.

Olen jopa oppinut pitämään lentokoneista. Minulle ne tarkoittavat määränpäätä. Lentokoneet eivät ole matkustamista, vaan lähiliikenteen busseja, jotka vievät aina kotiin. Ja joillakuilla ei ole ensimmäistäkään.

Seisoin yli kaksi vuotta sitten rannalla jalat nilkkoja myöten merivedessä, joka oli lämmintä. Vaikka oli jo syyskuu. Kuin olisi seissyt jalat nilkkoja myöten seikkailussa ja rajattomissa mahdollisuuksissa. Ranta on meren reuna, ja aina jossain törmää uudestaan reunaan. Uuteen reunaan.

Kaipaan mahdollisuutta.

aux yeux

2006-01-16T00:40:00.000+02:00

Suolainen vesi on joskus liiankin lähellä.

Sen maun tunnistaa. Merivesi on suolaisempaa, mutta tämä maistuu kitkerämmältä.
Kirvelee, mutta ei ihossa, vaan luissa ja lihaksissa. Pään sisällä.

Kun haluaisi hakata, tai ainakin potkaista seinää, mutta käsi laskeutuu vailla voimaa, eikä tiedä, mitä tehdä. Pysähtyy. Toisaalla käyvät vuorovesi, aallot, hiekan liikkeet ja tuuli. Yksin niille ei voi mitään, ei voi pakottaa, sillä toiseen ei ole valtaa.

Jää aika. Ja liikkumattomat kädet. Eihän ketään saa loukata.

plus jamais... jusqu'à la prochaine fois

2006-01-11T01:21:00.000+02:00

juoksen, juoksen minkä jaloistani pääsen, minun on pakko saavuttaa se. meri tuoksuu, meri on jo melkein täällä, ja minä hetkenä hyvänsä horisontissa näkyy vihreän sijasta harmaan sinistä. minä hetkenä hyvänsä. jalat puutuvat, eikä kuntonikaan kestä. pyörryttää. meren on pakko tulla esiin, olen ollut ilman sitä niin kauan. sehän on jo oikeastaan tässä, se ympäröi minut suolaisella tuoksullaan, joka ilmoittaa veden olemassaolosta. pakko jaksaa vielä hetki, sitten se näkyy. on kosteaa ja hieman tuulista. otsallani on kuumeinen hiki. minä hetkenä hyvänsä. aivan kohta.

olen juossut liian kauan, ja kaikkialla ympärilläni on autiota. ajattelen kuulevani lokit kaukaa, mutta en voi olla varma äänistä. olen juossut liian kauan ja tiedän jo, etten saavuta merta. se on minulle mahdotonta. pysähdyn ja itkettää. olen pettänyt itseäni. olen juossut tien reunaa koko ajan, vaikkei ketään ole tullut vastaan. tiesin koko ajan, etten voi saavuttaa merta. tiesin, ja silti juoksin.

otan tukea tien kylmästä asfaltista. kostea tuuli puhaltaa otsani kuivaksi ja harmaat pilvet enteilevät sadetta jossain hieman kauempana. tänään minun ei enää kannata kaivata merta.

c'est à moi, ca

2005-12-30T00:03:00.000+02:00

taas tässä samassa paikassa, mökkirannassa. minun rannassani. ja tuossa on laiturini. laiturilla on hyvä seisoskella kädet taskuissa. ei tarvitse miettiä, mihin suuntaan lähtisi, kun ei ole montaa suuntaa, minne mennä. joko laiturille tai laiturilta pois. siten jää ajatuksille enemmän tilaa vaeltaa.

viime viikolla laitoin veteen punaisia poijuja. nyt vesikin on omaani. kuin pieni oma lammikko suuressa järvessä. en kaipaa muita omaan lammikkooni. naapurilaiturin lapset veneilevät aina, missä sattuu.

tämä maisema on minun, ja minun muistissani. tosin viime vuonna se muuttui, kun vastarannan maatila myytiin, ja pellot pistettiin pakettiin. nyt sen pihalla on muovinen lasten keinu ja seinällä lautasantenni. jos katselen vain rannan toista puolta, voin jälleen vakuuttua siitä, ettei täällä mikään ole muuttunut sitten lapsuuteni.

vein vanhat lautapelit mökiltä kaupunkiin. siskon lapset hävittäisivät kuitenkin kaikki pelinappulat.

avant que

2005-12-13T00:46:00.000+02:00

hetki ennen sadetta. kun ei ole vielä aivan varma siitä, sataako, vai ei. pisaroita tippuu harvakseltaan, eikä niiden äänistäkään voi olla varma. itseasiassa se ei ole hetki, vaan tunne. silloin terästää kaikki aistinsa ja vain kuuntelee. unohtaa itsensä.

kun hengittää sisään sitä ilmaa, ei tarvitse enää ikinä hengittää ulos, sillä siinä on kaikki. sen haluaa säilyttää aina, sillä mitään muuta ei enää koskaan tarvitse.

mutta ruumis ei kuuntele, vaikka haave on saavutettu. se vaatii uutta ilmaa, se käskee päästämään vanhan ulos. aina uudestaaan. ja hetki on menetetty, jokainen niistä. petettynä, uudestaan ja uudestaan, aina uskoen siihen hetkeen. ja se hetki on aina.

merde

2005-12-07T00:42:00.000+02:00

niinkuin ikinä olisi pakko välittää. vaahto on kuitenkin eri juttu tiskialtaassa kuin rannalla, kaikki riippuu kontekstista. on ihan okei, jos vessanpöntössä kelluu paskaa, mutta annas, kun samaa tavaraa löytyy samassa muodossa soutuveneen airon vierestä. naurattaako?

onhan se meidän helppo sanoa, kun on millä mällätä, mutta toisin se vaan on venäjän maalla. niillä kun ei ole varaa olla ympäristöystävällisiä. meillähän on. toisaalta, ei me vaan viitsitä.

joskus on vaan niin raskasta kantaa harteillaan koko tuota paskaa. saati sitten katsella sitä muiden harteilla. jos otan vain perhoshaavin ja..?

kenen syytä kaikki edes lopulta on? ja onko mitään hyötyä syyllisten etsimisestä, kun vain toiminta auttaa?

mikä edes kestäisi?

perdue/heureuse

2005-11-02T20:54:00.000+02:00

Laiva liikkuu varmasti eteenpäin, enkä ole itse ruorissa. On aurinkoista ja kylmä tuuli puhaltaa. Tiedän, että olemme matkalla jonnekin, en vain enää muista, minne. Tai sitten kukaan ei ole kertonut minulle.

Sumu nousee, enkä näe enää horisonttia tai vettä ympärillämme. Outo keveys valtaa minut. Istahdan laivan kannelle ja alan ratkoa tämän aamun satasen ristikkoa.

Ei tässä kuitenkaan ole mitään järkeä tai pointtia. Missään.

Putoan, ja kaikki muuttuu painottomaksi, minäkin.

le tsunami

2005-10-24T02:07:00.000+03:00

silloin tällöin unohdan, että se on olemassa. vaikka pitäisihän minun tietää, kun asun tällaisella alueella. itse olen paikkani valinnut. ensin meri vaikuttaa harmaalta ja rauhalliselta. sitten käännän kasvoni mantereelle, ja yhtäkkiä meri hyökyykin selkääni vasten.

sitten kaikki aaltoilee, pyörtyilee. näen paljon kaikkea tuttua, mutta väärässä kontekstissa. enkä osaa enää yhdistää asioita. kaipasinpa niitä tai en, siinä ne nyt olivat, silmieni edessä, vaikken ollut edes varma, mistä kaikki tämä kumpusi.

kun puhelinkin oli vielä soinut, olin varma siitä. tämän tsunamin jälkimainingeissa velloisin vielä monta päivää.

la fuite

2005-10-21T02:03:00.000+03:00

kun olin pieni, katselin usein merelle levottomin mielin. äitini taas mieli minusta rauhallista insinööriä, ja sulki minut sisätiloihin ja sisäpihoille.

ikkunastani silti näin horisontin, jota eivät rajanneet maa ja taivas, vaan sinisen harmaa vain muuttui jossain epämääräisessä kohdassa maidonharmaaksi, jättäen väliin pienen mahdollisuuden, raon, josta pääsi ulos. Äitini komensi minut aina pois saniaisten välistä ikkunalaudalta leikkimään muiden kanssa. harmaan eri sävyt unohtuivat vuosiksi, kunnes eräänä iltana derivoidessani ymmärsin yhtäkkiä, miksi olin niin usein katsonut hehkulamppuun, kunnes silmiin sattui, ja miksi minun täytyi toisinaan puristaa tuolin laitoja rystyset valkoisina ja tunnottomina, etten olisi lähtenyt lentoon.

seuraavana aamuna pakkasin pieneen nyyttiin kolme vihreää omenaa sekä paketin keksejä, joita vihasin. muutakaan ei näet ollut kaapissa. Surin hetken sitä, että jouduin jättämään kaikki cd-levyni kotiin, enkä enää koskaan kuulisi niitä, mutta suola tuoksui jo nenässäni, ja jalat olivat puutua silkasta jännityksestä. ravasin hillitöntä vauhtia pitkin kapeita jalkakäytäviä, juoksin niinkuin juostaan kuusivuotiaina alamäkeen, kun ei osata vielä tarpeeksi pelätä polvien hitaasti paranevia, kivuliaita suuria rupia. saavuin autioon hiekkarantaan ja naurahdin. oli samantekevää, että olin jättänyt levyni kotiin, paskat biisit soisivat päässäni joka tapauksessa.

otin kengät pois jalastani, sillä arvelin, etten voisi tulevaisuudessa tehdä niin kovin usein. hiekka oli kosteaa ja kylmää, eikä siinä ollut enää merkkejä kesästä. pisteli. kävelin erään rannassa kasvavan männyn luo, ja aloin veistää, vaikka tunsinkin syyllisyyttä vanhan puun vahingoittamisesta. pian käsissäni oli kaarnanpala. kaikki sujui suunnitelmieni mukaan.

aamupäivän aherrettuani minulla oli tarpeeksi kaarnan palasia kaarnalaivaan, ja ahtauduin luomukseeni. olin kastanut sen kristiinaksi, sillä laiva muistutti minua tädistäni, hieman kuivahkoa ja karheaa naisihmistä. matkassani omenat ja keksit purjehdin iltapäivään saakka, jolloin olin jo tyystin unohtanut derivoinnin. iltaan mennessä en keksinyt yhtään hyvää syytä pitää vihaamiani keksejä kyydissä, joten heitin ne yli laidan.

yöllä lauloin tähdille ja liotin sormenpäitäni meressä. joskus vuosien päästä sain maksaa tästä tavastani, kun hai söi etelänmerillä vasemman pikkurillini pään. lopulta unohdin äitini ja hän unohti minut, ja samana päivänä kaikki saniaiset ikkunalta kuolivat.

la village

2005-10-20T12:04:00.000+03:00

kosteaa. lempeä, mutta samalla viileä tuuli on minua vastassa ulko-ovella. melkein unohtaneena uuden olinpaikkani, muistini saa hetkessä takaisin koko edellisen päivän. läksin kauppaan, teiden varsilla ei ole suojateitä. täällä niitä ei tarvita, vahinko on aina kuskin. minä en ole niin luottavainen.

kuulen moottorisahan äänen ja katson ympärilleni. en näe muita kuin lastenvaunuja työntävän naisen. äänen täytyy kuulua lahdelman toiselta puolelta, täällä äänet ja etäisyydet sekoittuvat. eilen luulin pystyväni kipuamaan läheiselle kukkulalle. minulle kerrottiin, että se on viiden kilometrin päässä.

myöhemmin päivällä lähden etsimään bussipysäkkiä, jolta pääsee lautalle ja toiseen kylään. hupppu päässä muistutan lännen elokuvien vierasta, joka karkotetaan revolvereilla. sade ropisee huppuun ja sytytän sätkän. sänki kasvaa.

l'erreur

2005-10-19T19:38:00.000+03:00

toisin kuin muina päivinä, katsoin veteen ja käsitin yhtäkkiä näkeväni pohjaan saakka. Kauempana aallot heijastivat taivasta ja pilviä, mutta minä tuijotin herkeämättä pohjaa ja sen kasvustoa. maata oli myös pinnan alla.

Aina siitä lähtien, kun kuntauudistus oli heittänyt meidät tälle kaukaiselle luodolle, olimme eläneet kuten kykenimme. Hesarin toimittajia eivät juurikaan olleet kiinnostuneita siitä, ettei tälle kolkalle Suomea sijoitettu ainoatakaan terveyskeskusta, tai ettei luodolle kulkenut lossi kuin kerran kahdessa viikossa. Olimme yksissä tuumin sillä kannalla, ettei pääkaupunki-, tai liioin toimittajakeskeinen päätöksenteko ollut mistään kotoisin, ja että poliitikkojen olisi pitänyt olla edes hieman viitseliäämpiä työssään. Keskustan leikekirjaan turvautuminen oli typerä veto, katsoi sitä miltä kantilta tahansa.

Lossi oli varattu tavarakuljetuksille, eikä luodon väestö siis kokenut suurtakaan muutosta moniin vuosiin. Joskus syntyi uusia lapsia, ja joskus joku katosi. Kadonneiden arveltiin yrittäneen uida mantereelle, mutta katosipa joskus jonkun vihamieskin, eikä juttuja vaivaantunut kukaan tutkimaan.

vuosikymmenten saatossa yllättävän moni oli alkanut runoilemaan. Suurin osa runoista oli huonoja, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, sillä niitä ei voinut lopulta kirjoittaa mihinkään, paitsi vanhojen hesarien sivuille, jotka nekin päätyivät lopulta nuotion sytykkeiksi. Kukaan ei jaksanut enää ihmetellä, miksi lossi toi kaksi kertaa kuukaudessa kaikki kahden viikon hesarit, sekä laatikollisen turun sinappia. Turun sinappia kukaan ei suostunut syömään, sillä se valmistettiin Ruotsissa, vaikkei siitäkään kukaan voinut olla varma. Toisaalta, ainakaan Hesari ei ollut kertonut mitään sen vastaista.

Runoilijoiden tavoin olin ottanut tavaksi katsella taivasta, sillä se oli paitsi hartaan näköistä, myös turvallista, sillä luodolla ei oltu katsottu toisia silmiin enää vuosiin. muistelin akvaariotani vanhassa kodissani ja mietin, oliko kukaan muistanut ruokkia kaloja.

tunsin meren silakoiden kutsun, ja katsoin alas. kalanpoikaset näkyivät pinnan tuntumassa. vanha veneenrunko pohjassa. Pohjassa. Haukkasin ilmaa keuhkoihini, ja lähdin kävelemään. Pääsin toiselle puolelle kahdessa kymmenessä minuutissa.

je reviendrai

2005-10-17T16:32:00.000+03:00

meri on niin erilainen, se tuoksuu ilmassa, vaikka olen sisämaassa peltojen ympäröimänä.

on kosteaa ja kylmää. sisälläkin, vaikka luulin, että täällä olisi lämmin. ihmiset ovat lämpimiä ja lähellä. vaikka elämme samalla rannalla, näemme harvoin. aika ei kuitenkaan erota meitä kovin kauaksi. lähetämme pullopostia, joka löytää aina vastaanottajansa.

maa laskee mereen, jota menemme yhdessä katsomaan. kotini on vain kulman takana, toisessa korttelissa, jota hän ei ole nähnyt.

ja vain vähän aikaa, istumme saman illallisen ääressä ja kuuntelemme samaa konserttia. hän lähettää minulle postia ensi viikolla. halvassa olutpullossa.

l'oiseau

2005-10-02T22:25:00.000+03:00

olin hullu lokki! nnnn,,,, noin ! yhtäkkiä vain, syöksyin alas, lähemmäs lähemmäs lähemmäs, väistin vedenpintaa vain nanomillien etäisyydeltä. silakoita, vain silakoita jahtasin!

ja jos joku sanoo nyt, etteivät lokit syö silakoita, minä sanon, että PYH! tämä poikapa söi silakoita juuri silloin kun sitä huvitti. ja jos nyt sattuisi olemaan niin, etteivät silakat sovi lokin nokkaan tai ne elävät liian syvällä, minä sanon että PAh! koska kuka kumma oikeasti tuntee minun nokkani, tai silakkaparvet, joita hamuan? niin, kuka?

olin siis hullu lokki! päässäni huusi sunnuntaisin joku ääni, joka kuulosti omaltani, muttei ollut kuitenkaan hallinnnassani. siksi olin hullu lokki. ääni huusi kovaa PaPrika! ja joskus se halusi, että olisin lentänyt aurinkoon, tai jonnekin edes, kummiin paikkoihin, joihin minulla ei ollut pääsyä. Monina päivinä olin varsin sosiaalisella päällä. Ystävystyin valtatierekkojen ja suurien päämäärättömien koiralaumojen kanssa. kOOIRAlaumat olivat karanneet omistajiltaan. kaikilla oli omat , hyvät syynsä.

räpyttelin siipiäni huimasti, ei sillä, että sitä olisi tarvinnut liiemmin ajatella. ajattelin silti. se sai oloni metafyysiseksi. sillä kaverit! mitä olisin muka ollut, jos en olisi osannut lentää? hyvä on, on myös sellaisia lintuja, jotka liikkuvat jaloillaan, lentämättä, mutta olen sentään lokki! lokki,hyvät ihmiset! ja tällaisia filosofisia lokkeja ei lentele Aivan joka taivaankannen yllä. tai alla. merenpinnan yllä.

merenpinta vaihteli väriään, , , kyllä vain.. mutta taivas ei. silti meri heijasti taivasta. mystiset asiat eivät kuitenkaan vaivanneet minua, sillä olinhan hullu. lululul. ääntelin kuin lokki, niinpä kaikki eivät arvanneet, että olin hullu. minuun täytyi ensin tutustua. minulla oli petollinen ulkokuori.

aloin juoda espressoa ja katsoa joka ilta kymmeneltä big brotheria. silloin koiralauma lakkasi kutsumasta minua lokiksi. he kieltäytyivät. ne rakit. nerakitnerakit

au dessous

2005-09-18T01:34:00.000+03:00

Pidätän hengitystäni niin kauan, niin kauan etten tiedä, missä olen. Meri ympärilläni on tumma, se virtailee ympärilläni, tarttuu hiuksiini ja päästää ne taas. On hiljaista, vaikka meri on niin korkea ja suuri. Katson jalkoihini, ja varpaiden välissä on hiekkaa. Hieman kauempana hiekka vaihtuu harmaaksi, varmasti myöhemmin mudaksi. Varjoissa näkyy hidasta liikettä, meressä on muitakin kuin minä. En katso ylhäälle, sillä vilkaisukin pyörryttää, meri ylläni on kuin suuri pudotus. Kuin suuri voima pitäisi minua tällä hetkellä kiinni hiekkaisessa taivaassa, ja jos ajattelen sitä, niin voima hellittää.

Viileää, virtauksia. Vesi kantaa pieniä hiukkasia, jotka siivilöityvät valoon, kuten pöly siivoussunnuntaina teki ennen. Teen kädelläni pyörteitä pimeyteen, ja hiukkaset poikkeavat radoiltaan. Meri on parempi. Poikkeaisivatko tähdet, jos tekisin kädellä ilmaan kaaria?

Kuulen sittenkin ääniä. Hiljaista kohinaa, joka kuuluu kaukaa. Meri hioo allastaan suuremmaksi, hiekka kulkee pohjaa pitkin, mantereelle ja merelle, sitten taas merelle ja mantereelle. Välillä suurempi kappale liikkuu. Sen liikkeestä kuuluu suurempi ääni. Haluan jäädä tähän, missä olen hämärässä, piilossa, eikä minua kukaan löydä. Yritän pitää jalat pohjassa, mutta hiekka huuhtoutuu pois. Meri haluaa viedä sen mukanaan muualle, minne se ehkä kuuluu. Kokoaako meri palapeliä osistaan? Putoan, eikä minua tai hämärää enää ole.

turqoise

2005-09-03T21:37:00.000+03:00

Meri oli täällä turkoosi ja se näytti levolliselta, kuten rannalla istuvat ihmisetkin. Olin pettynyt ihmisiin, elämääni ja siihen, mihin olin päätynyt. Olin pettynyt maailmaan, mutta se ei kiinnostanut ketään muuta kuin itseäni, ja itseasiassa minuakin kokoajan vähemmän, sillä pettymys aiheutti vain masennusta ja drinkkien tarvetta. Ja drinkkeihin minulla ei ollut rahaa.

Kaikki oli ollut toisin kotona. Meri oli tumma, harmaa tai vihreä, riippuen päivästä. Merellä oli kotona tuulensa, oikkunsa ja mielipiteensä. Merta saattoi uhmata, sille pystyi huutamaan, mutta se huusi aina kovempaa takaisin, joka kerta. Mietin kaloja turkoosissa meressä, ja mietin, onko siellä helpompaa nähdä eteensä, kuin harmaassa meressä. Toisaalta en myöskään tiennyt, tarvitsevatko kalat juurikaan silmiään, tai miten ne yleensä navigoivat, vai navigoivatko ollenkaan, ja maailma oli jälleen kerran pettänyt minut. Miksi en tiennyt kaloista sen enempää? En ollut myöskään ikinä nähnyt elävää mustekalaa. Olikohan niitä ollut kotona? Ehkä jossain suuressa akvaariossa, minua ei koskaan viety sellaiseen. "Merivankila", sanoi äitini. Enkä siis koskaan tehnyt lähempää tuttavuutta mustekalojen, meduusojen tai haiden kanssa.

En osannut uida. Meri oli samalla viholliseni ja kumppanini. Mutta tätä turkoosia en osannut määrittää. Jos huutaisin sille, se ei vastaisi, puhelisi vain itsekseen omaa kieltään, jota en ymmärtänyt. Einsteinkin purjehti. Olin aina ihaillut Einsteiniä, mutta joku kertoi minulle myöhemmin, että hän oli ollut varsinainen naistennielijä, tunnevammainen tiedemies, joka ei osannut ottaa muita huomioon. Oli mielestäni varsin typerää, että hän oli saanut niin paljon sääliä ja positiivista julkisuutta, koska oli juutalainen oikeaan, tai oikeastaan väärään, aikaan. Olin saanut tarpeekseni pettureista. Einsteinkin oli petturi, hän oli varmasti purjehtinut piittaamattomasti ja aiheuttanut pahennusta laivaväylillä.

Kyllästyin Einsteinin ajattelemiseen, sillä se sai minut taas ajattelemaan drinkkejä, tarkemmin sanottuna vodka-shotteja. Vodka-shotteja saattoi juoda kymmenen lyhyessä ajassa ilman eleganssin häivääkään. En enää piitannut eleganssista, olin jättänyt sen kotiin, eteiseen. Ei sillä, että se olisi enää minun kotini. Ehkä eleganssini oli kelvannut jollekin muulle. Muistin jättäneeni uudet kenkänikin eteiseen, vaikka minun piti laittaa ne jalkaani lähtiessäni. Vilkaisin sukkia jaloissani. Rannan hiekka kutitti päkiöitä.

Päätin mennä purjehtimaan. Otin soutuveneen rannasta ja löysinpä vielä sen perästä hatunkin, jonka laitoin päähäni. Se oli panamahattu, joka oli kuulunut aikaisemmin jollekin muulle, muistelin myöhemmin. Löysin hieman kauempaa rannasta purjevenekätkön. Valitsin veneen, jonka purjeessa oli raitoja, ja lähdin matkaan.

Myöhemmin löysin purjeveneen baarikaapista vodkaa.

pässi

2005-08-30T00:30:00.000+03:00

Yöt ovat sitä pahinta aikaa. Yöllä voin varastaa aikaa vain itseltäni, nukkumiselta. On oma ongelmani, kuinka pysyn hereillä seuraavan päivän, mutta ainakaan kukaan ei voi vaatia minulta öisin mitään. (ehheh..) Yö on kuin toinen maa, missä teen ihan oikeasti sitä, mitä haluan, velvollisuudet eivät ylety sinne. hoho.. ajatus! yöhän on vähän kuin anarkiaa, kun olen yksin ja yhteiskunta nukkuu. Mitkään lait eivät päde.

Yöllä voin upota omaan maailmaani, kun päivällä on pakko olla siellä, missä muutkin. Ja elää niinkin muutkin. Aika inhottavaa. Mitä pidemmälle päiväelämä jatkuu (siis vuosina) sitä enemmän tarvitsen öitä. Päiväelämästä tulee ennaltasovittua suorittamista, eikä siitä vain osaa irrottautua. Kun kaikki päiväelämää elävät ovat samaa mieltä, eivät kyseenalaista, on vain helppo soljua mukana. Kulkea kuin pässi narussa, kuten sitä sanotaan. Yö on vastalauseeni.

Pitäisi varmaan vaan katkaista se naru päivällä, niin tarvitsisi vähemmän kahvia.

silmät palaa

2005-08-24T23:26:00.000+03:00

Nyt minäkin sitten sain sen, bloggaajien muotitaudin. Nenä valuu pitkin naamaa ja päässä jyskyttää. Aina on liian kuuma tai kylmä. Mutta ei se mitään. Huomenna taiteidenyöhön, ei niitä lippuja turhaan ostettu. ei. Hämähäkki juoksi maton halki. Kumpikohan meistä kärsii enemmän?

Ja niin. Liputhan ovat Tavastialla esitettävään ja säestettävään Panssarilaiva Potemkiniin. Muistan hämärästi istuneeni kuuntelemassa esitelmöintiä "siitä kuuluisasta porraskohtauksesta", mutten nyt ole enää varma, josko uneksinkin vain. Täytynee varata buranaa mukaan. Ja nenäliinoja. Pari drinkkiä on varmaan nautittava. Eiköhän se olo siitä helpota. Sitten.

Ei jaksa enempää. Taiteista lisää myöhemmin.

ällöttävyydestä

2005-08-23T19:17:00.000+03:00

Koirani korisee kummallisesti, ja hetken päästä huomaan sen päättäneen kierrätää ruokansa olohuoneen maton kautta. Mikäpä siinä. Kaveri syö safkansa huolellisesti takaisin tuota pikaa. Ihmisen ja eläinten luonteen merkittävä ero on tietystikin siinä, että eläinten käyttäytyminen pohjautuu vaistoon, ihmisten taas opittuun tietoon, normeihin ja ties mihin sosiaalisiin malleihin. Kuitenkin ihmisluontoon (hmh, ainakaan nykyään) ei kuulu omien ulosteiden syöminen, niissä piehtaroiminen, tms. Itseasiassa olemme kulkeutuneet melko kauaksi karvaisista ystävistämme, jotka kuitenkin hyväksymme kotiimme asumaan ja toisinaan sänkyymme nukkumaan (ehheh).

Ihmisistä (näin karkeasti yleistettynä) on tätä nykyä tulossa kovin, kovin puhtaita, ja kaikki vahvan bakteeri/pieneliökannan sisältävä tavara/juttu on ällöö. Pitäähän keittiö ja kylppärikin nykyään pyyhkiä desinfioivilla liinoilla, ja mielellään toistaa käsittely aina käyttökertojen välillä. Niin ne ainakin telkkarimainoksissa sanoo, ja eihän telkkari valehtele, eihän? Luulenpa, että suurin osa lukijoista (joita järvellä on miljoona!) on kanssani samaa mieltä siinä, ettei pieni lika haittane ketään missään ja että bakteeritkin tarvitsevat kodin, vaikka sitten minun kotini.

Mutta mielestäni pitäisi mennä vielä hieman pidemmälle, ja tehdä kerran (tai usemmankin) jotain todella ällöttävää, kullakin kynnyksensä. Sen jälkeen osaa varmasti arvostaa roskakuskin/lähihoitajan/siivoojan/putkimiehen duunia. Ja kuten kehitysvammaisten parissa työskentelevä ystävänikin sanoo, "Lopulta se paska on aika toisarvosta. Ällöttävää on ihmisten käytös." Here, here.

katsastus

2005-08-22T21:34:00.000+03:00

Yleisradio se sitten jaksaa sivistää minuakin. Kun samassa elokuvassa voi bongata Sulevi Peltolan kera rasvaletin, Vesa Vierikon kera hiusten ja Sari Havaksen krepatut kutrit, ei voi kuin huokaista ihastuksesta. Pidän tästä lähinnä nostalgia-syistä, mutta täytyy myöntää, että kuvaus on jotain toista kuin nykyään. Karua ja kaunista. Katsastuksessa välittyy vahvasti suomalainen kansallismaiseman murros, kun maaseudulta siirryttiin kaupunkiin niin fyysisesti- kuin kulttuurisestikin.
Suomalaiset perkeleet putoilevat kovin tiuhaan tahtiin, eikä niitä kaduta. Eihän suomalaisen perkele tarvitsekaan. Inhorealismia, ehkä. Kuivaa (okei, mustaa) huumoria, kyllä. Törkeilyä, ehdottomasti. Miten samaan aikaan Suomen kokoisessa maassa on voitu tehdä samaan aikaan Spede-elokuvien tasoista paskaa ja tätä? Miten?

Naisethan tässä ovat taas jääneet vähän sivurooliin. Kovin äijäleffalta vaikuttaa. *Mäiskistä* Silti katson, vaikka vaan Sulevin rasviksen ja saatanoiden vuoksi.

"Osta ruusuja -- osta vaikka kymmenen ruusua, ne tykkää siitä. Se on kaunista"

Se on. (ja sitten Vierikko ostaa kaksi ruusua.)

kävin kelaa...kel,kel...

2005-08-21T22:51:00.000+03:00

Joskus sitä ihan mietityttää, että mitä kummaa sitä plokiinsa laittaisi ja kirjoittaisi. Ongelman komplisiittisuuden (kuten parasiitti, mutta ongelmainen) vuoksi päätin (eilen) olla rajaamatta blogini aihealuetta saati tyyliä mitenkään. (Oho, taisinkin puhua siitä jo ensimmäisessä postauksessa. Täytyisi muistaa, mitä päättää. Täytyisi olla muistilappu. Tai blogi, jota käyttää vastaavaan tarkoitukseen. Siis...) Ko. päätös aiheuttaa tietysti eriasteisia ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvittaisiin aikaa miettiä. Koska minulla ei ole aikaa (tai riittävästi tahtoa) miettiä, voisin tietysti yhtä hyvin väittää tarvitsevani miljoonaa euroa, jotta keksisin, miten kirjoittaa, tai mistä, tai edes mistä näkökulmasta tai kaupungista. Näinollen voin siis puhtain omintunnoin kirjoittaa ihan mistä vain. Kaunista.

Blogillani on hyvät edellytykset kehittyä kukkeaksi kirjainjonoksi. Olen huomannut, että kaikissa menestyneissä blogeissa mainitaan tietyt nimet. Niissä nimissä on linkit. Skitso, PA, Vt ja Sellisti. Menestystä? Lukijoita? Huhuu?

Ainiin! ja Turisti!

Lukijat?

En ole pelkkä pyrkyri, vaan vakoillut ansiokkaasti em. blogeja jo pidempään. Lisää lemppareita saadaan, kun opin koneilemaan ja lisäilemään. Sniff.

Rapu-olo. rapurapurapurapurallaa. Vähän helpotti.

korjaus

2005-08-21T20:26:00.000+03:00

Onhan sunnuntaissa sittenkin jotain hyvää. Televitsuunista voi seurata monsieur Hercule Poirotin oikean herrasmiessalapoliisin aivojen työskentelyä. Oh joy!/La joie!

sunnuntai-kettu

2005-08-21T19:45:00.000+03:00

Sunnuntait ovat aina vääränlaisia, sunnuntait ovat aina syvältä. Tänä aamuna vaeltelin kirpputorilla, jonka olivat sitten viime näkemän vallanneet kaikenkarvaiset ammattimyyjät. Ei kirpputorin ideana ole myydä tavaraa suoraan paketista! Ei vaan ole! Morkkaamatta nyt liiemmin itänaapuria, niin kyllä vaikutti tämä kirpputori sijaitsevan 1000 kilometriä liian lännessä. Olivatpa useimmat paketeistakin daadaa-kielellä. Vai oliko asiat sitten *ennen* lainkaan paremmin?

Sunnuntai saa ihmisen vaan niin pahalle tuulelle. Vai ei kai se sunnuntain vika ole? Sattuu nyt vaan parka edeltämään maanantaita.

mr. toinen aikavyöhyke

2005-08-20T23:18:00.000+03:00

Siellä se taas kukkuu, kuusi tuntia jäljessä meikää, mutta minkäs teet, kun ei tekniikka eteläisellä pallonpuoliskolla pelaa. On tietysti dorkaa ottaa pulttia siitä, ettei tyyppi voinutkaan puhua (skype, rakkauteni!), kun eihän se toimivaksi tietokoneeksi voi itse muuttua. Noh noh. Sånt är livet och värre blir det, kuten sanonta kuuluu.

Voinen käyttää ajan vaikkapa elinympäristöni siistimiseen. Olis ehkä ihan jees homma, jos ei tarvis aina raivata lattialle tilaa, jotta siihen mahtuu läppäri ja yksi kappale henkilöä istumaan. Niin. Toisaalta. Tai sitten voi katsoa deeveedeeltä vanhoja Mustia Kyitä. Elämässä täytyy tehdä valintoja. Aika loistavan brittihuumorin seurassa ei koskaan ole hukkaanheitettyä. Tavarat eivät kuitenkaan pysy järjestetyillä paikoillaan viikkoa kauempaa, joten miksi vaivautua?

ahh... priorisointi.

tervetuloa, ystävät!

2005-08-19T23:40:00.000+03:00

En voine väittää, että vastaanotto olisi erittäin hyvin valmisteltu, mutta yön pimeät tunnit saavat minussa outoja aikaan. Toteutan mielitekojani välittämättä lähipiirini hyvinvoinnista. Uponnut järvi tulee käsittelemään niin palmukasvien kaunista visuaalista ilmettä kuin peruskoulu (ja muuten lukiokin-) opetuksen epätarkoituksenmukaisesta sisältöä. Tai itseasiassa sitä, että se sisältö on väärä. Valitusta ja epätarkkoja kysymyksiä on siis luvassa. Valitan, alkutaival tulee olemaan melko hiljaista erinäisten henk. koht. kiireiden vuoksi, mutta lupaan tahdin paranevan. (Laadun samaten.)

Julistan täten uponneen järven avatuksi! (Sakset kiitos.) *snips*